No niin. Kai se on pakko myöntää: miulla on kulttuurishokki. Joku viisas joskus sanoi, että se iskee kahden kuukauden jälkeen ja järkyttävää kyllä: se piti paikkansa miun kohdalla. Jos tätä alkaa analysoida tarkemmin niin iskikö se sen takia, että tiesin sen mahdollisuuden olevan olemassa vai toiminko niin kuin keskivertoihmiset ja se iski oikeasti aikataulussaan? Niin, aina voi miettiä syytä... Mutta sitä tää varmaan nyt on.
L. Plym-Rissanen on kirjoittanut kulttuurishokista ja sellaisen monisteen me vaihto-oppilaat saimme mukaan Suomesta. Kaivoin sen nyt esiin, kun elämä täällä "vieraassa" maassa tuntuu niin rankalta. On sinänsä kiva tietää, että se on vaan joku "vaihe" eikä pysyvä olotila. Myrskyn jälkeen ilmeisesti on poutasää - sitä odotellessa.
Plym-Rissasen mukaan kulttuurishokkiin kuuluu usein neljä vaihetta. Ensimmäinen vaihe alkaa heti maahan tultua ja sitä kutsutaan turisti- ja kuherruskuukausivaiheeksi. Sen aikana kaikki vaikuttaa erikoiselta, mutta viehättävältä, ja kaikki on niin ihanaa - tämän vaiheen olen todellakin läpikäynyt ;D
Seuraavaksi iskee kriisivaihe. Maa, asunto ja koulu näyttävät "huonot" puolensa, kieli on hankalaa etkä ymmärrä puhetta ja olet koko ajan väsynyt. Pikkuasiat ärsyttävät, kuten yläkerran asukkaan tärinähälytys kännykässä tai naapurin kovaääniset vieraat. Et jaksa puhua kieltä, koska se on niin vaikeaa, vaan olet mielummin hiljaa - jep, tämäkin koettu.
Tämän jälkeen voi iskeä pakokauhu. Saat ihania viestejä ystäviltä Suomesta, ikävöit suomen kieltä, Suomen helppoa elämää ja ihania ihmisiä. Menetät uskosi kielitaitoosi ja masennut, koska kaikki on vaan niin vaikeaa ja rankkaa. Olet jopa epätoivoinen ja suunnittelet aikaisempaa kotiinpaluuta. Hautaudut nettiin suomenkielisille sivuistoille, kirjoitat kaipaavia sähköposteja ystävillesi ja haluat unohtaa olevasi ulkomailla - kyllä tämä on nyt päällä, mutta ei noin rankassa muodossa. Kieli on todella hankalaa ja olen menettänyt uskoni osaamiseeni, ikävöin Suomea ja suomen kieltä, mutta en suunnittele kotiinpaluutta. Tosin olisi ollut kiva olla Kerimäen kirkolla poikien kanssa, kun se valmistui eilen. Sinne menoa harkitsin vakavissani, mutta kouluhommat estivät sen. Ikävöin kirkon poikia ja kesää kyllä ihan järjettömissä määrin, mutta koska hommat on nyt ohitse, ei olisi järkeä palata sinne. Mutta masennus ja epätoivo on päällä lievässä mittakaavassa ja haluan päästä pois Gotlannista edes hetkeksi. Ehkä se Tukholman reissu ei olisi paha idea tähän väliin...
Mutta lopussa alkaa vähitellen aurinko paistaa ja seuraa sopeutumisen vaihe. Elämä alkaa yllättävästi taas maistua ja alat ymmärtää kavereidesi puhetta. Koulukaan ei ole niin kamalaa ja huomaat osaavasi asioita, puhut ihan huomaamattasi sujuvasti kieltä. Koulukaverisi ja naapurisi ovat ihan hyviä tyyppejä ja suunnittelette yhdessä reissuja. Kuvioihin saattaa tulla mukaan uusi opiskelija, joka on yhtä pihalla kuin sie olit alussa, ja pääset neuvomaan häntä ja huomaat olevasi avuksi etkä aina vain avun pyytäjänä. Kriisivaihe tuntuu kuin sairaudelta, josta paranit ja se tuntuu jopa huvittavalta. On aika nauttia elämästä - tätä vaihetta odotellaan yhä... ;)
Kuten sanoin, on lohduttavaa tietää, että tämä on vain joku vaihe, mikä pitää käydä lävitse eikä pysyvä olotila. Ensimmäistä kertaa vakavissani mietin lääkäriin menoa ja masennuslääkkeiden hankkimista, niin pahalta tämä on tuntunut, mutta ehkä se alkaa jo vähitellen helpottamaan. Ruska on kaunis ja sää ihanan pirteä, ehkä ne pakkaset kohta löytävät tännekin =) Eilen Gotlanti tuntui liian pieneltä ja olin vähällä hypätä iltalauttaan ja lähteä vaan pois, sillä halusin muutakin kuin Visbyn pienet ja tutut kadut. Visby todella on pieni. Kiersin eilen sen ympäri iltakävelylläni eikä siihen mennyt kuin vajaa kolme tuntia ;) Ok, kävelin aika lujaa, mutta silti. Kuherruskuukausi taitaa siis olla ohitse ;D Mutta jo eilen tajusin Visbyn hyviäkin puolia ja mietin elokuviin menoa, kaipaan vaan jotain uutta Visbyn elämääni ja elokuviinmenokin saattaisi riittää. Mutta yhtenä mahdollisuutena pidän Tukholmaan lähtöä. Voisin lähteä aamulautalla ja tulla takaisin iltalautalla. Siinä välissä olisi kuitenkin 6 tuntia Tukholmassa oloa ja ehtisin näkemään Famen =D Kai sitä voi olla hullumpiakin syitä lähteä Tukholmaan kuin elokuviin meno ;D Pitää seurata, miten pahasti saamme hommia ensi viikolla. Jos ne mahdollistavat yhden vapaapäivän niin sitten voisin karata Tukholmaan lauantaina. Katsotaan...
Mutta joo, hymyilen jo täällä =) Mikä piristäisi elämää kuin jutteleminen kirkon poikien kanssa puhelimessa ja kunnon itkut päälle ;D Sitten voi nauttia kaakaota ihanasta vihreästä mukista, jonka ostin viikko sitten Etelä-Gotlanti kierrokseltamme, ja pistaasikorvapuustia, joka oikeasti maistuu pistaasilta, kauniin lamppuni valossa kuunnellen mieltä piristävää musiikkia - ja katsellen hölmöjä teinisarjoa YouTuben kautta ;) Kyllä se tästä, aina se tästä, ja pian taas leijun pilvissä =D
L. Plym-Rissanen on kirjoittanut kulttuurishokista ja sellaisen monisteen me vaihto-oppilaat saimme mukaan Suomesta. Kaivoin sen nyt esiin, kun elämä täällä "vieraassa" maassa tuntuu niin rankalta. On sinänsä kiva tietää, että se on vaan joku "vaihe" eikä pysyvä olotila. Myrskyn jälkeen ilmeisesti on poutasää - sitä odotellessa.
Plym-Rissasen mukaan kulttuurishokkiin kuuluu usein neljä vaihetta. Ensimmäinen vaihe alkaa heti maahan tultua ja sitä kutsutaan turisti- ja kuherruskuukausivaiheeksi. Sen aikana kaikki vaikuttaa erikoiselta, mutta viehättävältä, ja kaikki on niin ihanaa - tämän vaiheen olen todellakin läpikäynyt ;D
Seuraavaksi iskee kriisivaihe. Maa, asunto ja koulu näyttävät "huonot" puolensa, kieli on hankalaa etkä ymmärrä puhetta ja olet koko ajan väsynyt. Pikkuasiat ärsyttävät, kuten yläkerran asukkaan tärinähälytys kännykässä tai naapurin kovaääniset vieraat. Et jaksa puhua kieltä, koska se on niin vaikeaa, vaan olet mielummin hiljaa - jep, tämäkin koettu.
Tämän jälkeen voi iskeä pakokauhu. Saat ihania viestejä ystäviltä Suomesta, ikävöit suomen kieltä, Suomen helppoa elämää ja ihania ihmisiä. Menetät uskosi kielitaitoosi ja masennut, koska kaikki on vaan niin vaikeaa ja rankkaa. Olet jopa epätoivoinen ja suunnittelet aikaisempaa kotiinpaluuta. Hautaudut nettiin suomenkielisille sivuistoille, kirjoitat kaipaavia sähköposteja ystävillesi ja haluat unohtaa olevasi ulkomailla - kyllä tämä on nyt päällä, mutta ei noin rankassa muodossa. Kieli on todella hankalaa ja olen menettänyt uskoni osaamiseeni, ikävöin Suomea ja suomen kieltä, mutta en suunnittele kotiinpaluutta. Tosin olisi ollut kiva olla Kerimäen kirkolla poikien kanssa, kun se valmistui eilen. Sinne menoa harkitsin vakavissani, mutta kouluhommat estivät sen. Ikävöin kirkon poikia ja kesää kyllä ihan järjettömissä määrin, mutta koska hommat on nyt ohitse, ei olisi järkeä palata sinne. Mutta masennus ja epätoivo on päällä lievässä mittakaavassa ja haluan päästä pois Gotlannista edes hetkeksi. Ehkä se Tukholman reissu ei olisi paha idea tähän väliin...
Mutta lopussa alkaa vähitellen aurinko paistaa ja seuraa sopeutumisen vaihe. Elämä alkaa yllättävästi taas maistua ja alat ymmärtää kavereidesi puhetta. Koulukaan ei ole niin kamalaa ja huomaat osaavasi asioita, puhut ihan huomaamattasi sujuvasti kieltä. Koulukaverisi ja naapurisi ovat ihan hyviä tyyppejä ja suunnittelette yhdessä reissuja. Kuvioihin saattaa tulla mukaan uusi opiskelija, joka on yhtä pihalla kuin sie olit alussa, ja pääset neuvomaan häntä ja huomaat olevasi avuksi etkä aina vain avun pyytäjänä. Kriisivaihe tuntuu kuin sairaudelta, josta paranit ja se tuntuu jopa huvittavalta. On aika nauttia elämästä - tätä vaihetta odotellaan yhä... ;)
Kuten sanoin, on lohduttavaa tietää, että tämä on vain joku vaihe, mikä pitää käydä lävitse eikä pysyvä olotila. Ensimmäistä kertaa vakavissani mietin lääkäriin menoa ja masennuslääkkeiden hankkimista, niin pahalta tämä on tuntunut, mutta ehkä se alkaa jo vähitellen helpottamaan. Ruska on kaunis ja sää ihanan pirteä, ehkä ne pakkaset kohta löytävät tännekin =) Eilen Gotlanti tuntui liian pieneltä ja olin vähällä hypätä iltalauttaan ja lähteä vaan pois, sillä halusin muutakin kuin Visbyn pienet ja tutut kadut. Visby todella on pieni. Kiersin eilen sen ympäri iltakävelylläni eikä siihen mennyt kuin vajaa kolme tuntia ;) Ok, kävelin aika lujaa, mutta silti. Kuherruskuukausi taitaa siis olla ohitse ;D Mutta jo eilen tajusin Visbyn hyviäkin puolia ja mietin elokuviin menoa, kaipaan vaan jotain uutta Visbyn elämääni ja elokuviinmenokin saattaisi riittää. Mutta yhtenä mahdollisuutena pidän Tukholmaan lähtöä. Voisin lähteä aamulautalla ja tulla takaisin iltalautalla. Siinä välissä olisi kuitenkin 6 tuntia Tukholmassa oloa ja ehtisin näkemään Famen =D Kai sitä voi olla hullumpiakin syitä lähteä Tukholmaan kuin elokuviin meno ;D Pitää seurata, miten pahasti saamme hommia ensi viikolla. Jos ne mahdollistavat yhden vapaapäivän niin sitten voisin karata Tukholmaan lauantaina. Katsotaan...
Mutta joo, hymyilen jo täällä =) Mikä piristäisi elämää kuin jutteleminen kirkon poikien kanssa puhelimessa ja kunnon itkut päälle ;D Sitten voi nauttia kaakaota ihanasta vihreästä mukista, jonka ostin viikko sitten Etelä-Gotlanti kierrokseltamme, ja pistaasikorvapuustia, joka oikeasti maistuu pistaasilta, kauniin lamppuni valossa kuunnellen mieltä piristävää musiikkia - ja katsellen hölmöjä teinisarjoa YouTuben kautta ;) Kyllä se tästä, aina se tästä, ja pian taas leijun pilvissä =D
koti
|
5 kommenttia:
Lue Hesaria, sano hei suomalaisittain ja katsele merta. Kyllä se masennus ja haikeus sinne huuhtoutuu. Mä olen katsellut Gilmoren tyttöjä maanantain jälkeen jo toisen kauden puoliväliin. Tyypillistä, vetkutan koulutehtävien kanssa viimeiseen saakka jotta olen tarpeeksi ahdistunut saadakseni jotain aloitetuksi. Tuntuu kuin siitä olis jo ikuisuus kun olin siellä.
-Maria
Sä olet, Sanna, niiiiin rohkea, kun uskalsit hypätä tuntemattomaan ja lähteä Gotlantiin! Vaikka siellä tulis vastaan kuinka vaikeita hetkiä tahansa, niin koskaan et tule katumaan sinne lähtöäsi. Mutta sen varmaan tiesitkin :) Ja voi sitä itkun ja ikävän määrää sitten taas siinä vaiheessa, kun joudut palaamaan takaisin Suomeen :D Halitaan!!! -Anne-
Oi kiitos rakkaat ystävät!!!!! KIITOS!!!!
Maria: mie kävin juuri yksi päivä lukemassa Hesaria kirjastossa, sain käteeni uunituoreen version, joten olin eka joka luki sen päivän lehden ja nautin siitä suunnattomasti! =D Vai että Gilmoreja =D Joo, tiedän tunteen... Mie olen katsonut Charmedia YouTuben kautta puolestani =D Se päihittää niin hyvin tuon lukemisen... ;D Tsemppiä!
Anne... Joo, tulen varmasti itkemään, kun lähden täältä, sellainenhan mie olen =D Nyt vaan ei huvita oikein mikään. Tunnen olevani epäonnistunut ja huono enkä ymmärrä mitään, joten hautaudun neljän seinän sisälle ja katson sarjoja/elokuvia, koska niistä miulle sentään tulee hyvä mieli... ;D Mutta kyllä se tästä taas =) HALITAAN!!!!!! =D Olet rakas <3
Taitaa ne vaan olla totta noi vaiheet. Mulla on myös menossa "pakokauhu", mutta ei tosiaan ole kertaakaan käynyt mielessäkään, että lähtisin kesken pois. Tuntuu vaan, että ei tästä mitään tule enkä ymmärrä mitään ja haluaisin vaan olla menemättä kouluun, kun en jaksa. Mutta onneksi on hyviäkin puolia. Koulu lähinnä tökkii nyt ja se on valitettavan iso osa elämää. Mutta kyllä tämä varmasti ohi menee meillä molemmilla! Et siis ole ainoa pakokauhuinen restaurointiopiskelija maailmalla tällä hetkellä =D Pakokauhu tosin tuntuu vähän väärältä termiltä. (En tiedä onko sulla mennytkin ohi jo, kun en ole lukenut uudempia merkintöjäsi vielä) -Anni
Ihanaa tietää Anni, etten ole ainut pakokauhuinen restaurointiopiskelija maailmalla ;) Mutta on myös ihana tietää, että tää on ohimenevää - toivon ainakin...
Kyllä mie voin jo paremmin, mutta ei tää opiskelu helppoa ole. Vaikka pärjääkin ihan hyvin niin silti vaatimustaso myös kasvaa koko ajan, joten ei pääse lepäämään missään välissä aina pitää vaan osata enemmän kieltä ja ymmärtää enkä mie ymmärrä, en yhtään - tai ainakin siltä tuntuu...
Mutta toivotaan että se tästä. Yritetään jaksaa nousta aamuisin kouluun ja toivoa, että joku päivä kieli on helppoa ja itsekin osaa sitä =) Ja otetaan ilo irti niistä pienistä iloista, sillä niitä onneksi on! =) Voimia sinne Italiaan!!! Halaus!