Ironista. Halusin tulla Ruotsiin opiskelemaan, sillä tiesin, että täällä joutuu tekemään enemmän töitä (lue: pakostikin oppii enemmän) ja nyt sitä työtä on niin paljon, etten tiedä ehdinkö suorittamaan kaiken. Jos en olisi kokenut tätä kevättä - ja kesääkin - niin sanoisin, etten kykene tällaiseen määrään tehtäviä, mutta koska koin ne ja selvisin kaikesta hengissä, tiedän venyväni liiankin paljon tarpeen vaatiessa. Kysymys vaan kuuluu: onko se sen arvoista? Mikä on venymisen tarkoitus?

Luulin 36 sivua ruotsinkielistä tieteellistä tekstiä olevan paljon, mutta olin väärässä. Se oli itse asiassa aika helppoa. Tämän hetkiseen kurssiin joudumme suorittamaan kaksi tenttiä (molemmat vähintään kaksi kertaa isompia kuin Turun koulussa yksikään tentti tähän asti), kaksi projektia, joista molemmista kirjalliset tuotokset (sivumäärää en onneksi vielä tiedä, mutta veikkaan 10 sivua per projekti), yksi 8 sivun artikkeli, johon pitää lukea n. 10 kirjaa (miulla tällä hetkellä 20, mutta en aio lukea kaikkia kannesta kanteen) ja sitten vielä yksi todella mielenkiintoinen Rakennusfysiikan kirja, jossa on 562 sivua... Niin. En tiedä mitä sanoa.

Pakostakin sitä miettii, että jos olisin "normaali" vaihto-oppilas ja harrastaisin tuota opiskelijaelämääkin, niin missä välissä? Olen siitä hankala luonne, että tarvitsen myös sitä yksinoloaikaa ja nytkin tuntuu, etten saa tarpeeksi aikaa vaan rentoutua, jotta jaksaisin lukea kaikki kirjat, joita pöydälläni on. Ja sitten kun pidämme kokouksia opettajien kanssa kevään kurssien suhteen niin olotila ei helpotu yhtään voin kertoa. Vielä pahempaa on luvassa vuoden edetessä ja kesäkuussa, kun koulu vihdoinkin loppuu ja jos olen hengissä niin itken varmasti helpotuksesta - sitä ennen itken vain ahdistustani. Mutta kuten todettu: täällä pakostakin oppii jotakin. Kunhan jostain saisi voimia suorittaa tämän kaiken....

Mutta onneksi on jotain positiivistakin - kai. Kivikurssimme opettaja ilmoitti tänään, että vain puolet luokaltamme on läpäissyt kurssin tehtävät. Aika järkytys, kuten varmaan osaatte arvata. Ei mikään hyvä läpipääsyprosentti. Ja erityisesti, kun tiedän että luokkamme on todella hikariluokka. Lähipiirini on luokkamme elitismiä, jotka varastavat (lue: ehtivät ensin lainaamaan) kaikki kurssin kirjat kirjastosta viikkoa ennen kurssin alkua ja lainaavat vielä 10 extrakirjaa samasta aiheesta - ihan varmuuden vuoksi ;) En siis todellakaan yllä luokkani tasolle omalla panostuksellani. Jopa pojat ovat hyvin aktiivisia ja kovia tekemään töitä. Siispä opettajan ilmoitus oli aika ahdistavaa miun kannalta: jos vain 6 on päässyt läpi niin mikä sanoisi, että mie kuuluisin siihen porukkaan. No vieläkään en voi ihan varmuudella sanoa kuuluvani siihen 6 joukkoon, sillä en todellakaan mennyt kysymään asiasta (olen masokisti, mutta en sentään itsetuhoinen), mutta opettaja ei pyytänyt minua sivummalle, kuten hän kutsui muita, jotka eivät läpäisseet kurssia, joten sillä perusteella olen saattanut läpäistä kurssin =) Tietysti tässä on vielä se mahdollisuus, että opettaja ei kehdannut nolata minua luokan edessä, sillä itkin epätoivoani jo kesken tuntiakin, joten arvoitukseksi jää asian todellinen laita. Mutta ajatelkaa: vain kuusi pääsi läpi ja kaikki kuitenkin palauttivat tehtävät ja kirjoittivat paljon! Eikö se jo kerro koulumme kovasta vaatimustasosta... Miun oloa ei yhtään helpota se, että tulevan artikkelin ruotsin kielen pitää olla täydellistä... Jep, täällä ei pääse millään tavalla helpolla.